Keskustelu Snowden-jupakan ympärillä ei osoita merkkejä laantumisesta ja paljastukset vakoilun laajuudesta tahraavat jatkuvasti uusien tahojen mainetta. Rehellisillä ihmisillä tuskin on kuitenkaan mitään salattavaa, eikä meitä täällä pohjoisessa lintukodossa kuitenkaan tarkkailla. Vai onko asia oikeasti näin?

Viime aikojen uutisia seuranneet ovat varmasti tietoisia Yhdysvaltojen tiedusteluorganisaatioiden ja niitä avustavien eurooppalaisten tiedustelulaitosten tiedonvaihtosopimuksista, sekä pääsystä yksityisten ihmisen tietoihin yleisimpien sosiaalisen median ja sähköpostin palveluiden, kuten Googlen ja Facebookin palvelimilla. Tämä ei kuitenkaan ole aiheuttanut kovinkaan suurta närkästystä näiden palveluiden käyttäjien keskuudessa.

Edes poliitikot eivät näyttäneet merkittävästi kiinnostuneen koko asiasta kunnes alkoi ilmetä että korkeassa asemassa olevien poliitikkojen, kuten Saksan liittokansleri Angela Merkelin puhelinta oli kuunneltu.

Monen edellä mainittuja palveluja käyttävän kommentti tuntuu olevan ”seuratkoon vaan, ei minulla ole mitään salattavaa”. Tämä ei kuitenkaan ole realistinen ajatus, jos asiaa pohtii vähänkään pidempään. Siitäkin huolimatta, että elämme niin sanotussa tirkistelytaloudessa, jossa turhien julkkisten yksityisasiat ovat kovaa valuuttaa ja merkittävä osa kansasta haluaa työntää elämänsä joka pikkuyksityiskohdan verkkoon, meillä jokaisella on asioita joita emme halua kuuluttaa julkisesti.

Valtaosalla ihmisistä on jotakin jonka he haluavat pitää omana tietonaan. Oli se sitten nenän kaivaminen, rasvamakkarat ikävässä paikassa, tai tulossa oleva suuri yrityskauppa. Ja kuten tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppönen hiljattain totesi, ”Vaikka minulla ei olisi mitään salattavaa, niin ei minulla erityisesti ole mitään, minkä haluaisin paljastaakaan”.

Toinen yleinen käsitys on se, että kuka olisi kiinnostunut tavallisten ihmisten yksityisasioista, joten juuri sinuahan ei kuitenkaan tarkkailla. Tämä on sikäli hauska ajatus, että samalla kuin monet ihmiset haluavat tuoda itseään esille verkossa, he samalla aliarvioivat omaa merkitystään.

Teoria ”kuudesta erottavasta askeleesta” on varmasti monelle tuttu. Tämän ajatuksen mukaan jokainen ihminen voi saada yhteyden keneen tahansa ihmiseen vain kuudesta ihmisestä koostuvan yhteysketjun kautta. Tunnet siis jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee merkittävän henkilön. Ja tämä siis ääritapauksessa. Monelle meistä nuo ketjut ovat lyhyempiä. Ja nyt kun sinulla on yhteyksiä merkittävään henkilöön, olet tietolähde.

Lisäksi on olemassa riski siitä, että yksityisiä ihmisiä kuunnellaan vain huvin vuoksi ja tämä riski lisääntyy merkittävästi kun teknologia tekee seurannasta helpompaa, jolloin se voidaan tehdä vain pelkän päähänpiston seurauksena. Tästä on jo olemassa esimerkkejä, kuten tapaus vuodelta 2008, jossa yhdysvaltalaisen NSA-viraston työntekijät olivat nauhoittaneet ja jakaneet keskenään Lähi-Idässä työskentelevien, muun muossa toimittajien ja avustustyöntekijöiden, puheluita joissa nämä olivat esimerkiksi harrastaneet puhelinseksiä puolisoidensa ja partnereidensa kanssa.

Yksityisyys on monelle meistä voimavara. Se erottaa oman ja julkisen toisistaan ja auttaa irrottautumaan arjesta. Se on paikka jossa ihmiset voivat olla täysin oma itsensä ja laskea henkiset suojakilpensä, ja jossa uudet ajatukset haudotaan ennen kuin ne ovat valmiita julkisuuteen. Olemmeko valmiita luovuttamaan pois tämän kaiken, turvallisuuden näennäisen lisäämisen vuoksi?